Ikaros Terapia- ja koulutuskeskus

Työntekijät

Katriina Järvinen
Merja-Riitta Hämäläinen
Pekka Hämäläinen

Artikkelit

Rennosti vastuullinen

Työelämässä vastuun käsite on noussut yhdeksi tärkeimmistä keskustelunaiheista. Ehkä vastuuta on korostettu aina, mutta tänä päivänä siitä puhutaan viikkopalavereissa ja kahvitaukokeskusteluissa ääneen enemmän. Sille etsitään sisältöjä ja sitä pyritään määrittelemään mahdollisimman selkeästi. Kun kuuntelen koulutustilaisuuksissa esimiesten toiveita työtehojen parantamiseksi ja tuloskehityksen maksimoimiseksi, henkilökohtaisen vastuun ottaminen näyttää nousevan aina ykköseksi.

Mutta mitä vastuun ottaminen käsitteenä tarkoittaa? Kukaan työntekijä ei myönnä olevansa vastuuton, vaan kokee kantavansa tekemästään vastuuta enemmän tai vähemmän. Kuitenkin tulokset ovat hyvin erilaisia. Yksi saa aikaan paljon, toinen ei juuri mitään. Joku ylittää jatkuvasti odotukset ja joku toinen näyttää olevan koko ajan vain tekevinään.

Ehkä vastuun käsitettä olisi aika selkeyttää. Kun esimies kehottaa työntekijöitä ottamaan enemmän vastuuta, hänen tulisi yksityiskohtaisesti kertoa mitä hän odottaa työntekijöiltään missäkin tilanteessa. "Ottakaa vastuuta" ei pelkkänä tokaisuna merkitse mitään. Yhtä hyvin virheitä käsiteltäessä ei riitä, että pomo huutaa: "Kaikki eivät nyt vaan kantaneet omaa vastuutaan." Syntynyt ongelma on syytä purkaa osiin vaihe vaiheelta ja miettiä mitä oikeasti tapahtui ja missä virhe pääsi syntymään. Huomionarvoista on, ettei etsitä syyllisiä vaan ratkaisuja. Näin menettelemällä saadaan tärkeätä tietoa myös siitä, miten seuraavalla kerralla tulee toimia ettei virhe toistuisi. Tarvitaan siis yksityiskohtiin menevää vastuukeskustelua: Mihin pyritään, mitkä ovat odotukset, miten ratkotaan pulmakohdat ja mitä roolia kukin työntekijä pelaa. Myös aikatauluista ja seurannasta on syytä sopia yhdessä. Työntekijän vastuu on esittää omia kommenttejaan, kysyä, jos jokin yksityiskohta jää hänelle epäselväksi. Vastuuttomuutta on jättää asiat hämäriksi ja yrittää itse sompailla jotakin ratkaisua. Niin syntyy vain uusia virheitä. Vastuullinen keskustelu on vuorovaikutteista – jokainen osallistuu.

Vastuullisuuden jäljet johtavat sylttytehtaalle, aina vastuukasvatukseen ja mallioppimiseen saakka. Millaisen vastuullisuuskasvatuksen olemme saaneet lapsuudenkodissamme, äidiltä ja isältä? Yhdelle on tehty pienestä pitäen kaikki liian valmiiksi, jolloin oma-aloitteinen vastuunotto ei ole päässyt kehittymään. Sama malli jatkuu aikuiselämässä, odotetaan valmista, että joku muu tekee ja hoitaa asiat. Toinen on taas joutunut ottamaan lapsena runsaasti vastuuta, tekemään paljon ja on valmis siihen aikuiselämässäänkin. Vastuu ei häntä pelota. Hän tarttuu asioihin ja saa aikaan.

Tässäkin olemme niin erilaisia.

Olipa vastuullisuutemme kasvumalli mikä tahansa, työelämässä ei menestytä selityksillä. Jokaisen työntekijän on pakko kantaa oma kortensa kekoon ja ottaa oma vastuunsa, halusipa hän sitä tai ei. Työelämä on joukkuepeliä ja jokaisella on siinä oma tärkeä roolinsa. Jos yksikin rooli jää huonolle hoidolle, koko peli kärsii. Tulostavoite ei toteudu. Vaihtoehtoja ei ole. Miten sitten vastuun pelkääjä tai pakoilija saadaan uskomaan siihen että vastuun ottaminen on hyvä asia ei vain yhteisen tavoitteen vaan myös hänen omalta kannaltaan?

Vastuun ottaminen tekee työstä mielekästä. Vastuuta välttelevä on omassa työssään ulkopuolinen, objekti. Hänelle asiat vain tapahtuvat. Hän on matkustaja joka menee sinne mihin häntä viedään. Vastuunkantaja taas on kuljettaja omassa autossaan – subjekti joka koko ajan tekee valintoja ja vie itse elämäänsä. Vastuullinen voi itse vaikuttaa työhönsä ja tämä tekee työstä mielekästä. Työ palkitsee ja antaa tyydytystä. Vastuuton jää tätä vaille ja turhautuu ennemmin tai myöhemmin. Vastuullinen saa myös onnistumisen kokemuksia työstään.

Lopuksi haluaisin lanseerata uuden ajattelumallin vastuullisuuskeskusteluihin. Kutsun sitä rennon vastuullisuuden tilaksi. Uskon nimittäin siihen, että työtä on mahdollista tehdä ei yli- eikä alivastuullisesti, vaan itse kullekin sopivalla vastuullisuudella, rennosti. Ylivastuulliset uupuvat työssään ja palavat loppuun. Ne joilla vastuuta on liian vähän tai ei ollenkaan turhautuvat. Huippu-urheilijakin pääsee parhaisiin tuloksiinsa rentoudella. Sama pätee työelämässä. Ei jäkittämällä, pakonomaisesti puristamalla - ei myöskään vastuuta pakenemalla. Siis sopivan rennosti.

Miten rennon vastuullisuuden tilan voisi löytää? Toisaalta muutos lähtee tiedostamisesta. Itse kukin voisi miettiä rehellisesti omaa suhdettaan vastuuseen. Otanko minä työstäni vastuuta vai en? Otanko sitä liikaa vai liian vähän? Mitä haluaisin muuttaa? Toisaalta vastuullisuuskeskusteluun tarvitaan myös esimiestä ja työkavereita. Mitä toiveita heillä on minun roolipelaamisestani? Miten minun tulisi oma tonttini hoitaa? Mitä rento vastuullisuus olisi koko tiimin, jokaisen työntekijän kannalta? Tällaisessa vastuukeskustelussa syntyy hyvä joukkuepeli ja tulokset paranevat.

Pekka Hämäläinen - www.pekkahamalainen.com

Itsestä huolehtimisen tärkeä taito

"Kunpa jaksaisin seuraavaan vapaaseen, vuosilomaan, eläkeikään"... Tämänsuuntainen huokailu on lisääntynyt työyhteisöissä viimeisten vuosien aikana dramaattisesti. Se kertoo siitä, että työelämän paineet ovat moninkertaistuneet ja yhä vähäisemmin resurssein pitää saada yhä enemmän aikaiseksi. Yllättävää on ollut se, etteivät huokailijat olekaan välttämättä pian eläkeikää lähestyviä ihmisiä, vaan heitä alkaa löytyä 35- 40 vuotiaista, jopa alle kolmekymppisistä. Työntekijän voimavaroja koetellaan todella. Sairauslomat ovat lisääntyneet ja niin työtyytyväisyysmittauksissa kuin kehityskeskusteluissakin työntekijät tuovat ilmi uupumisen pelkojaan. Yleisellä tasolla tuntuu, että turhautuminen ja tyytymättömyys koko elämää kohtaan on kasvanut. Elämä kokonaisvaltaisesti tuntuu kuluttavan enemmän kuin antavan voimia. Huoli väsymisestä on siis oikeutettu.

Mikä tällaisessa tilanteessa auttaisi? Yleensä ajatellaan, että työntekijän on vain itse löydettävä omat selviytymiskeinonsa. Kun terveys ja lähisuhteet toimivat, työssäkin jaksaa paremmin. Yksi satsaa oman terveytensä hoitoon liikkumalla säännöllisesti tai hakemalla punttisalilta paukkuja. Toinen panostaa mukavin harrastuksiin ja kaveripiiriin. Monen kokemus puhuu sen puolesta, että kun kotiasiat, suhde puolison ja lasten kanssa ovat kunnossa, työn paineiden kestäminen helpottuu merkittävästi. Niitäkin työntekijöitä löytyy, jotka hakevat elämänvoimansa luonnon rauhasta tai lataavat akkujaan hyvää musiikkia kuuntelemalla, elokuvia katsomalla tai vain hakeutumalla paikkoihin, joissa voi olla rauhassa ihan vain itsensä kanssa. Puhumme kokonaisvaltaisesta hyvinvoinnista, jossa jaksamisen kannalta kaikki tärkeät osa-alueet ovat tasapainossa keskenään. Tästä huolehtiminen on tärkeä osa työhyvinvointia, jota työnantaja ei voi tuoda eteemme valmiina vaan se jää aina omalle vastuullemme.

Omavastuullinen elämä ja itsestä huolehtiminen on kuitenkin todellisuudessa vaikeampaa kuin teoriassa. Ihanne ei tahdo toteutua. Työpaineilla on taipumus siirtyä kotielämään. Puoliso ja lapset saavat osakseen sellaista, mikä kuuluisi purkaa työpaikalla ja jos kotona menee huonosti, työt eivät tahdo sujua. Jos työntekijällä on terveysongelmia ei hän jaksa panostaa työhönkään. Usein elämän tärkeät osa-alueet myös vuorottelevat keskenään. Saamme välillä "kunnonhoitokohtauksia". Urakoimme punttisalilla tai juoksemme hikilenkkejä henkemme edestä. Sitten tahti hiipuu ja jotakin muuta tärkeää tulee tilalle. Auttaisiko ajatus, että kaikella tärkeällä on oma aikansa. On aika kuntoilla, aika hoitaa lähisuhteita, aika ladata omia akkujaan. Itsestä huolehtiminen on myös kykyä armahtaa itseään erilaisilta vaatimuksilta, ulkoisilta ja sisäisiltä. Kaiken tekemisen keskellä meidän tulisi vain oppia olemaan. Tarkoitan kykyä levätä ja rentoutua. Olemisen sietämätön kepeys voisi olla yksi tavoitteemme.

Olen kirjoittanut työntekijän omavastuuosuudesta kokonaisvaltaisen hyvinvoinnin ja voimaantumisen kokemisessa, jotka ovat työkyvyn edellytyksiä, mutta myös työnantajalla on tärkeä omavastuuosuutensa työhyvinvoinnin rakentajana. Työntekijät tarvitsevat työnantajalta selkeää viestiä siitä, että ihminen on tärkeä, että jokaista työntekijää kohdellaan ihmisarvoisesti, että hänen työstään ja persoonastaan ollaan aidosti ja oikeasti kiinnostuneita. Työntekijä ei ole siis vain hyötykohde josta mitataan tehot ulos ja sitten heitetään menemään kuin käytetty rukkanen. Jokaisella ihmisellä on sisäänrakennettu tarve tulla nähdyksi ja kuulluksi persoonana. Kysymys on välittämisestä ja siellä missä ihmiset välittävät toisistaan ja ottavat toisiaan huomioon on hyvä työilmapiiri.

On hyvä että tämä viesti kuuluu juhlapuheissa. Mutta erityisen tärkeää on, että se kuuluisi yrityksen sisäisissä palavereissa, kehityskeskusteluissa, arkisissa toimissa, sorvin ääressä, ruokapöydässä ja käytäväkeskusteluissa. Siihen ei tarvita mitään ihmeellisyyksiä eikä hymistelyä. Normaalit vuorovaikutustaidot kyllä riittävät. "Mitä sinulle kuuluu? miten jaksat? ovat hyviä avaavia kysymyksiä. Myönteinen, toisen työtä arvostava ja kunnioittava puhetyyli luo hyvää henkeä. Myös tervehtiminen ja sanat "kiitos" ja "anteeksi" kuuluvat normaaliin hyvään vuorovaikutukseen. Kun ihmiset kokevat, että joku on heistä ja heidän työstään aidosti kiinnostunut, syntyy tunne, että ihmiset välittävät toisistaan. Sen seurauksena tapahtuu aivan uudenlaista sitoutumista työhön ja sitoutuneet työntekijät tekevät myös parempaa tulosta. Yhtälö on yksinkertaisen toimiva. Ihmisarvoinen kohtelu + työhön sitoutuminen = parempi tulos.

Pekka Hämäläinen - www.pekkahamalainen.com